Mitä sitten on erilaisuus? Miten juuri sä määrittelisit erinlaisuuden. Tai normaalin. Jos puhutaan normaaleista ihmisistä, mikä on normaali ihminen? Jokainenhan me ollaan ihmisiä, yksilöitä jokainen.
Mä oon elämäni aikana vaihtanut seitsemän kertaa koulua ja nyt opiskelen lähihoitajaksi eli yhteensä kahdeksan kertaa. Kaikkea on tullut siis nähtyä ja koettua. Kaverit on vaihtunut monesti, ystäviä on jäljellä näistä kahdeksasta koulusta muutama. Monia usein kiinnostaa miksi oon vaihtanut näin usein koulua, suurin syy siihen on varmasti mun oppimisvaikeudet ja äidin työpaikan vaihtaminen. Kuntia mä oon nähnyt paljon erilaisia niin myös ihmisiä.
Ala-asteella tajusin olevani erilainen Iina-Laila, sain kuulla siitä erittäin usein. Ekasta luokasta kolmanteen luokkaan olin Turun Norssissa Varisuolla, jossa musta tuntu että kaikki oli kavereita riippumatta siitä mistä oot tai miltä näytät. Moni on usein selittänyt että Varissuo on pelottava paikka kun siellä on valtaosa asukkaista maahanmuuttajia, mä en oo ikinä pelännyt kulkea Varisuolla. Eniten ala-asteella pelkäsin kulkea meidän kaikkien aurinkoisessa Naantalissa, paikka jossa en oo käynyt kutos luokan kevätjuhlan jälkeen. Paikka jota mä en voisi ikinä kutsua aurinkoiseksi Naantaliksi. Vaikka oon ollut monta vuotta ala-asteella koulukiusattu.
Kuitenkin tämän pikku kaupungin meininki oli silloin aivan uusi ja eri. Purin erittäin usein vaan hammasta, ajattelin kohta tää on ohi ja pääsen muuttamaan Helsinkiin. Vitos luokka tuntui kymmenen vuoden pituiselta kun taas kutonen meni erittäin nopeesti. Oon aina miettinyt miksei opettajia kiinnostanut, en tuntenut sanoja "kiva koulu". Tuntu usein että opettajat pelkäsi puuttua asioihin, mutta miksi?
Kaverit vaihtui tolloin aika nopeeta vauhtia. Opin jo silloin nauttimaan yksinään hengailusta. Kutosella kuitenkin sain koulusta missä oli minun lisäkseni yksi puoliksi malesialainen tyttö niin hymypatsaan. Koulu jonne en halua enään koskaan palata, koulu jossa olen kuullut rasistisimmat kommentit ikinä. Sain hymytytön. Tänä päivänä mietin vieläkin miten voi olla mahdollista että suurin osa luokasta äänesti minua.
Oon erittäin onnellinen että muutettiin noin kuusi - seitsemän vuotta sitten Helsinkiin. Tottakai sinä päivänä kun yläaste alkoi olin yhtä varovainen kun mentäessäni vitoselle, kaikki oli aivan liian tuntematonta. "Viihdyin" kuitenkin ensimäisessä yläasteessa vain reilu puoli vuotta. Kunnes menin Alppilan yläasteelle, jossa sain kokea saman tunteen kun asuessani Varisuolla. Vaikka moni tunsi toisensa entuudestaan, tuntui kuitenkin että oon tervetullut uuteen kouluun. Tuntui kun sain mahdollisuuden aloittaa alusta, eikä tarvinnut pelätä mitä kuulee seuraavaksi. Sain paljon uusia ystäviä ja kavereita joiden ansiosta vahvistuin hyvin paljon ja sain hyväksyttyä itselleni itseni juuri sellaisena kuin olen.
Myönnän kymppi luokalla mulla ei ollut yhtään kaveria koko luokasta, viihdyin kuitenkin tosi hyvin muiden kanssa. Kyseisessä koulussa mulla oli ihan parhaat maikat ja vuosi. Silloin pääsin parhaiten tutustumaan itseeni, mitä haluisin tehdä tai edes olla.
Mulla on ollut ja on monesta eri kulttuurista ystäviä, mä koen että se on mulle vaan ja ainoastaan rikkaus. Parasta tässä kaikessa on se miten monen eli kulttuurin ruokiin oon päässyt tutustumaan, jokainen tietää että rakastan ruokia. hehehe!
Oon usein miettinyt miksi tummiin ja ylipäätänsä ulkomaalaistaustaisiin nimittelyä on alettu käyttämään entistä enemmän. Lapsena kuulin sitä tosi paljon, meni hetki ja kuulin erittäin harvoin. Nyt kuitenkin kuulen niitä (huutoja) erittäin usein. Tuntuu kuin ihmiset pitävät sitä itsestään selvyytenä että kyseistä sanaa voidaan huudella. Surullisinta tässä kaikessa on se että itse tummat käyttää ja huutelee sitä. Mua tosissaan huolestuttaa tulevaisuus, niinkuin aina hoen. En halua omien lapsien kokevan huutoja, potkuja tai sylkemisiä. Ihanaa olisi jos ei lokeroittais ihmisiä niiden värin, koon tai uskonnon perusteella. Niinkuin sanoin jo aikasemmin kaikki me ollaan yksilöitä.
Jokaisella on oma historiansa, kaikkea ei tarvitse jokaiselle kertoa. Haluan monen miettivän sitä millaista tulevaisuutta me rakennetaan tänne. Miksi kaikkien pitäisi näyttää samanlaisilta ja olla samalaisia. Miksi ei rohkeasti kohdata sitä tuntematonta ja annetaan ennakoluulojen olla. Eikä tuomita ihmisiä huhujen mukaan vaan kohdataan itse se henkilö, annetaan uusille asioille tilaa.
Tällähetkellä oon erittäin onnellinen, nautin täysillä elämästä. Mulla on ihana perhe sekä ystäviä mun ympärillä ei voi muutakun hymyillä!
Muutama kuva Tallinnasta loppuun.
Iina on puhunut, palataan ensi kertaaan! pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti